Isälläni oli tapana sanoa, että me olemme kaikki paskasäkkejä.

Suomalainen synnintunto on syvässä. Kun vertailupiste on täydellisyys, jäämme kovin kauas. Isäni oli oikeassa, sillä kukapa meistä ei olisi puolisoaan pettänyt, vähintään ajatuksissaan. Toiset vähemmän, minä enemmän.

Mä oon paskasäkki. Sen voin ihan rehellisesti myöntää.

Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että koska tämä pätee kaikkiin, niin samoin on puolisonikin. Ei ehkä ole poliittisesti korrektia, että mies sanoo näin vaimostaan, mutta sanon nyt kumminkin: minun vaimoni on paskasäkki.

Se ei kuitenkaan ollut merkittävä tekijä päätöksessäni rakastaa. Puolisoni on oikeasti kiva. Siis tosi, tosi kiva. Niin kiva, että voisin kuolla hänen puolestaan milloin tahansa. Voisin melkein viedä roskatkin, niin kiva.

En myöskään usko, että minut otettiin puolisoksi vain ja ainoastaan sen vuoksi, että olen surkea, ihmisen muodon saanut läjä kaikkea sitä, mitä yleisesti halveksutaan. Se ehkä antoi jännittävän säväyksen muuten tylsään olemukseeni, mutta ainut tekijä se ei ollut.

Ei. Sillä tiedättekö mitä?

Mä oon kiva. Myös minä olen kiva!

Joku hyväksyi minut, ja jaksaa edelleen sietää minua, pitkälti sen vuoksi, että minä olen kiva. Se unohtuu minulta välillä.

Avioliittokursseilla käydään usein läpi omia heikkouksia. “Niin, voisin tosiaan parantaa kommunikaatiotaitojani. Eipä juuri ole kehumista.” Jos kurssi on kokonaisvaltaisempi ja siellä käsitellään sekä hyviä että huonoja puolia, niin arvatkaapa kummasta listasta jää vahvempi muistijälki? Kummasta syntyy pidempi, voimallisempi keskustelu: siitä, että sanoin aamulla kivasti, vai siitä, että loukkasin?

Totta kai me kaikki pyrimme aina parempaan ja niin sen kuuluukin olla! Iso ilo on monesti pienen kehitysaskeleen päässä. Mutta ainakin omaan sielunmaisemaani omien puutteiden korostaminen uppoaa vähän liiankin helposti. Ja unohdan siinä sivussa, että olen oikeasti ihan kiva. Se on vaarallinen unohdus.

En missään nimessä kannusta ketään kehumaan itseään julkisesti. Ties mitä siitäkin seuraisi. Mutta olkoon elämässäsi edes yksi paikka, jossa voit turvallisesti sanoa ääneen kielletyt sanat. Ole rohkea ja kokeile sitä.

Sano puolisollesi: “mä oon kiva”.

Koska sä oot.

Kirjoittaja Jussi Ruokomäki on intternettinörtti, joka uskoo, että ääneen lausutuissa sanoissa on enemmän voimaa. Yhdet tämän vuoden parhaista sanoista Jussi kuuli vaimoltaan Hannalta myönnettyään olevansa kiva. Jussi ja Hanna ovat olleet yhdessä pian 20 vuotta.

Ehkä ystäväsi ovat myös kiinnostuneita tästä. Jaa artikkeli

Share on facebook
Facebook
Share on twitter
Twitter
Share on linkedin
LinkedIn
Share on email
Sähköposti

Mennään Eteenpäin -viikonloppu on yksi Suomen suosituimmista parisuhdeviikonlopuista. Jo yli 18.000 suomalaista on osallistunut ME-viikonloppuun ja maailmalla miljoonia. Viikonloppu on valmis kokonaisuus, jossa puolisot työskentelevät alustusten pohjalta keskenään. Ryhmätöitä ei ole.

Mä oon kiva

Isälläni oli tapana sanoa, että me olemme kaikki paskasäkkejä. Suomalainen synnintunto on syvässä. Kun vertailupiste on täydellisyys, jäämme kovin kauas.

...

Otaksä anteeks vai et?

On jaloa osata pyytää anteeksi ja yhtä jaloa antaa. Mutta oman poikamme lause pysäytti aikoinaan katsomaan asiaa laajemmin. Hän nimittäin

...

Samalla polulla eritahtisesti

Viimeisen vuoden aikana olemme retkeilleet Suomen poluilla, tuntureilla ja laduilla enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin vuoden sisällä – kiitos koronan.

...