On jaloa osata pyytää anteeksi ja yhtä jaloa antaa. Mutta oman poikamme lause pysäytti aikoinaan katsomaan asiaa laajemmin. Hän nimittäin kysyi äidiltään: ”Otaksä anteeks vai et?” Oli siis kyse asenteesta, joka vei ytimeen. Ellei ota, jää paitsi, näin yksinkertaista se on.

Kynnys anteeksipyytämiseen vaihtelee. Toiselta se onnistuu vaivattomammain, toiselta takkuaa ja sanat juuttuvat kurkkuun. On helpompaa ojentaa käsi ja kyynelsilmin katsoa syvälle silmiin toivoen, että toinen tajuaa ja kuulee viestin.

Anteeksiantamisen kohdalla on sama juttu. Toinen tulee vastaan luontevasti sanoin, toinen erilaisin elein. Omassa suhteessamme avautui lukko, kun toinen osasi sanottaa tunteensa: ”Annan kyllä, mutta anna mulle nyt vähän aikaa.” Sulatusvaiheiden pituus näet vaihtelee. Pääasia, että asia tulee ymmärretyksi samalla tavalla ja elämä jatkuu leppoisammissa merkeissä. Aina sopii tarkistaa, olemmeko samalla kartalla molemmat. Aina ei heti olla ja tilanne jää kaihertamaan kerätäkseen oheen turhaa painolastia.

Mutta se ottaminen! Se on anteeksipyynnön vastaanottamista ja toisen vakuuttamista siitä, että otettu on.: Kiitos! Se tarjoaa myös vapauden, pisteen tehtyjen tekojen tai sanojen kohdalla. Siinä ei enää muistella eikä aleta viikkojen päästä prosessoida ja velkoa lisäselivtyksiä. Silloin vapautuu energiaa elämään tässä ja nyt – kunnes edessä on odotettavissa todennäköisesti jotain vastaavaa.

Saimme asiasta tuoreen oppitunnin kahden lapsenlapsen, 6 ja 8 v käydessä vastaavanlaista kähinää keskenään. Ilmassa oli harmia, öykkäröintiä ja lopulta itkua. Yksi oli syyllinen, toisella paha mieli ja sen keskellä mummo ja vaari etsien oikeaa asennetta. Kun tuli aika pyytää anteeksi, siinä hiippailtiin nurkissa katse tiiviisti maassa. Hiljainen ”..teeks” kuului lopulta takkien takaa kolinan säestyksellä. Kun vihdoin saatiin pojat kohtaamaan toisensa keskellä eteisen lattiaa, katsekontaktin päähän, kiertyivät pienet kädet toistensa kaulaan ja alkoi yhteinen itkun pärskähdys: anteeksi – joo annan mä. Varmaan myös otetiin, sillä leikit jatkuivat vauhdilla. 

Siinä koettiin mummolan superhetki! Voi pojat, olette oikealla tiellä, joka kantaa pitkälle. Jospa tämä hetki ja sen tuoma vapauden tunne seuraisi pääomana läpi elämänne. Erityisesti teidän elämänne tärkeisiin ihmissuhteisiin, myös suhteessa oman syyllisyyden, anteeksiannon ja sen vastaanottamisen pelikentällä.

Samassa yhteydessä muistimme omien poikien murroisän vastaavan hetken. Olimme käyneet ME-viikonlopun ja aloimme pitää sunnuntaidialogeja murkkujen kanssa. Jaettiin tunteita, joita yhdellä oli yksi, toisella kaksi ja kolmannella kymmenen. Hetki, jolloin kuultiin kipeitä asioita ja sen jälkeen äänenmurroksella sanotut anteeksipyynnön ja annon sanat halausten kera sulattivat kaiken ähkyn sillä hetkellä.

Kun itse saamme eli joudumme samaan tilanteeseen aika ajoin, tarve pelikentän putsaamiseen on vahva. Enää ei jaksa mökötystä, loukkaantumisen tuomia hämärätunteita, vaan on astuttava esiin ja pelattava reilusti. Yhteistä aikaa on kuitenkin vähemmän kuin koskaan. Sitä tulee arvostaa ja toimia siitäkin näkökulmasta lämmöllä, suurella sydämellä. Huoneentaulussamme lukee: Pyydetään, annetaan ja otetaan!

Maija ja Hannu Nyman

Maija ja Hannu Nyman ovat kuuden lapsenlapsen isovanhempia ja nauttivat elämän jälkiruokaa lastenlasten rinnalla. Sen parhaita mausteita ovat anteeksipyyntö, anto ja otto. Samat mausteet vahvistavat oman parisuhteen ja vanhemmuuden rakkautta tuoreella tavalla. Mennään Eeenpäin- Viikonloppu vuonna 1986 antoi toimivia eväitä omaan parisuhteeseen ja kommunikaatioon omien kasvavien poikien kanssa. Kun isovanhempien oma yhteys on rehellinen ja avoin, se heijastuu uuteen sukupolveen. Kenenkään ei tarvitse kantaa naamiota eikä pelätä hylkäämistä.

Ehkä ystäväsi ovat myös kiinnostuneita tästä. Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Sähköposti

Mennään Eteenpäin -viikonloppu on yksi Suomen suosituimmista parisuhdeviikonlopuista. Jo yli 18.000 suomalaista on osallistunut ME-viikonloppuun ja maailmalla miljoonia. Viikonloppu on valmis kokonaisuus, jossa puolisot työskentelevät alustusten pohjalta keskenään. Ryhmätöitä ei ole.

Tunnepalkkio riippuu tunnetyöstä

Se mitä saamme elämästä irti ei määräydy haluamistamme hyvistä tunteista, vaan niistä vaikeista tunteista, jotka olemme valmiita ja kykeneviä kestämään

...
[quotcoll ajax_refresh=true]