Olen ihmetellyt kuinka pian päivät lyhenevät. Puiden lehdet kellastuvat ja tajuan, että luonto alkaa olla vääjäämättä syksyssä. Kesän lämpö ja valo haalenevat muistoiksi, ne ovat tältä vuodelta ohitse. Ei ole ihme, jos oma mieli tuntuu laittavan vastaan ja tuntuu haikealta luopua kesästä. Aiempien vuosien kokemuksella tietää, että vaatii voimia orientoitua kohti pimenevää syksyä, joka tuo mukanaan velvollisuuksia, töitä ja vastuita.
Toivon, että osaisin laskea irti ja luopua. Antaa kesän hetkien painua mieleen voimaa antaviksi ja lämmittäviksi muistoiksi. Kunpa osaisin arvostaa edessä olevia hetkiä, jotka ovat täynnä työtä, aherrusta, rutiinia ja aikatauluja. Hetkiä, joihin ei liity mitään erityistä.
Kunpa jaksaisin luottaa, että Jumalan lämpö ja läsnäolo tavoittavat minut syksyn repivien tuulien ja sateen keskellä. Hänen valonsa ja voimansa ovat askeleissani pimenevissä aamuissa ja illoissa.
Kiitän lähellä olevista rakkaistani ja pyydän, että osaisin nähdä ihmiset lähelläni sellaisina kuin he ovat. Etten vaatisi, tuomitsisi tai purkaisi heihin omaa pahaa oloani. Silloinkin, kun he tuottavat minulle päänvaivaa, muistaisin heidän kanssaan kokemani ilon, ja sen, ettei kukaan voi heitä korvata.
Kirjoittaja: Terhi Ruokonen-Jalo ja Erkki Jalo