Parisuhteessa elää kaksi yhtä totta kaipuuta: tarve kuulua ja tarve olla oma itseni. Usein ne näyttävät vetävän vastakkaisiin suuntiin. Kun kaipaan vierellesi, takaraivossani kytee ajatus, että menetän itseni. Kun pyydän tilaa, pelkään, että kadotan meidät. Todellisuudessa nämä tarpeet eivät ole kilpailijoita. Ne ovat liittolaisia. Rakkaus, joka kantaa, antaa sekä läheisyyttä että tilaa.
Tunteet kertovat, mitä tarvitsemme. Ikävä voi kertoa yhteyden janosta. Ärtymys saattaa vihjata vihjata, että elintilani on kaventunut liikaa. Mustasukkaisuus saattaa paljastaa menettämisen pelon, ja vetäytyminen voi olla yritys suojata omaa rytmiäni. Tunteet eivät ole oikeita tai vääriä – ne ovat viestejä tarpeista.
Kun opimme kuulemaan viestin, emme enää taistele tunnetta vastaan, vaan kohtaamme sen takana olevan ihmisyyden:
- “Kaipaan, että näet minut.”
- “Tarvitsen lepotauon.”
- “Haluaisin jakaa tämän kanssasi.”
- “Toivon, että saan kulkea hetken yksin.”
Tätä jännitettä kuvaa hienosti Richard Linklaterin Rakkautta ennen aamua / auringonlaskua / keskiyötä -trilogia. Elokuvat seuraavat samaa paria vuosien halki: ensikohtaamisen sähköä, aikuisuuden valintoja ja arjen painovoimaa. Ensimmäisessä elokuvassa yhteys syttyy keveästi ja uutuuden viehätys rohkaisee lähentymään. Toisessa elokuvassa oma elämä ja vastuut asettuvat väliin: valinnat pitää tehdä toista ja itseä kuunnellen. Kolmannessa elokuvassa arjen haasteet paljastavat, miten kahden ihmisen tarpeet törmäävät ja silti voivat tukea toisiaan.
Yksi haluaa tulla nähdyksi ja valituksi kaiken keskellä. Hänelle yhteenkuuluvuus on siinä hetkessä tärkeää. Toinen kaipaa hengähdystilaa luovuudelle ja omalle miettimiselle. Hänelle taas autonomia on siihen hetkeen oleellisinta. Kun tarpeet sanoitetaan, jännite ei katoa, mutta siitä tulee asia, josta voidaan puhua. Syntyy tilaa olla sekä “me” että “minä”.
Tämä on parisuhteen kypsymisen ydin: läheisyys on syvintä juuri silloin, kun se ei vaadi itsensä hylkäämistä. Ja vapaus on turvallisinta silloin, kun se ei ole pakoa suhteesta, vaan liikettä kohti omaa ydintä, jota saan kirkastaa ja kuvailla taas sinulle.
Miten tätä eletään arjessa?
1) Nimeä tunne, tunnista tarve
“Minua kiristää” voi kääntyä tunteen tunnistamisen kautta tarpeeksi: “Tarvitsen hetken omaa rauhaa työpaikan kriiseilyn jälkeen.”
“Tunnen itseni sivuutetuksi” voi kääntyä: “Kaipaan yhteyttä sinuun. Voisitko varata minulle aikaa tänään?”
2) Tee selkeä, toteuttamiskelpoinen pyyntö
“Voisitko olla vartin kokonaan minun kanssani ilman puhelinta?”
“Voinko mennä tunniksi kävelylle ja jatkaa juttua sen jälkeen?”
3) Vahvista molempia suuntia
Sovi sekä säännöllisiä “me-hetkiä” että “minä-hetkiä”. Kalenteriin mahtuu kaksi totuutta. Lyhyetkin yhteiset rituaalit, kuten pitkä halaus aamulla ja vartti hiljaisuutta omissa ajatuksissa, punovat turvaa ja tilaa samaan kudokseen.
4) Kuuntele ilman puolustautumista
Kun toinen pyytää tilaa, älä tulkitse sitä hylkäämisenä. Kun toinen pyytää yhteistä aikaa, älä tulkitse sitä kahleena. Pyydä: “Kerro minulle lisää siitä mitä kaipaat.” Usein jo se, että tarve tulee nähdyksi, rauhoittaa jännitteen.
5) Palaa peruskysymyksiin toistuvasti
Mikä minua juuri nyt koskettaa? Mitä tarvitsen? Mitä sinä tarvitset? Miten voimme auttaa toisiamme niin, ettei kumpikaan katoa?
Rakkautta ennen… -trilogia muistuttaa meitä, ettei rakkaus ole kerran tehty valinta, vaan sarja toistuvia kohtaamisia. Se on tanssi, joka koostuu lähentymisen ja loittonemisen askelista. Kun suostumme tähän rytmiin, emme yritä ratkaista “kumpi voittaa”, vaan kysymme: “miten kaksi todellista tarvetta mahtuvat samaan tilaan tässä ja tänään?” Tarpeiden muoto ja tapa niiden täyttämiseen vaihtuvat elämänvaiheiden myötä, mutta tunteita on aina, ja niin myös tunteita synnyttäviä tarpeita.
Tunteiden kautta pääsemme käsiksi tarpeisiimme. Ja kun puhumme tarpeistamme niin, että meitä halutaan kuunnella, ja myös kuuntelemme niin, että meille halutaan puhua, vahvistuu rakkaus, joka ei pelkää tarpeita, vaan käyttää niitä kasvaakseen.
Kuva: Benkku Johannes
