Jarkko oli järkimies, ei mikään tunteilija. Näin hän vakuutti ennen kaikkea itselleen. Kumppanin tunnekuohut turhauttivat. Silti hän oli salaa hieman kateellinen ihmisille, jotka pystyivät elämään tunteella. Heillä näytti olevan varsin usein varsin hauskaa. Jarkko koki itsensä hivenen tylsäksi, mutta toisaalta vakaus toi turvaa.
“Ihmiset ovat erilaisia”, päätteli tarinamme analyyttinen sankari. “Toiset ovat järki-ihmisiä, toiset tunneihmisiä. Minä olen kivi. Vaimoni on ilmapallo – sellainen oikein vikkelällä heliumilla täytetty ilmapallo.”
Joissakin tilanteissa olo oli kuitenkin hämmentävän kurja. Se oli vaikea paikka, kun järki-ihmiseksi itsensä nimennyt ei voinutkaan järkeillä tietään tilanteesta ulos. Pahalla ololla ei ollut nimeä, ja ilman oikeaa sanaa Jarkko ei osannut tarttua siihen.
Henkinen kipu kuristi ja käsittelemättömänä se myös kasvoi. Erityisen paha olo yritettiin hukuttaa itse aiheutettuun fyysiseen kipuun. Se oli pakokeino, mutta jollain avuttomalla tavalla myös oman voinnin ilmaisu kumppanille.
Valittu pahan olon käsittelytapa ei ollut kestävä.
Eivät tunteet olleet hänelle täysin vierailta, mutta niiden käsittely vain oli kovin järkiperäistä. Sellaista, jossa omat tai kumppanin tunteet haluttiin laittaa vuokaavioon, jonka laatikoiden ja nuolien päässä odotti järkevä lopputulema. Tunteet tiedettiin, niitä ei tunnettu.
Kunnes tuli parisuhdeviikonloppu.
Omassa Mennään Eteenpäin -viikonlopussaan Jarkko sai uuden kosketuksen tunteisiin. Viikonlopussa kuultujen esimerkkien ja ohjauksen kannustamana Jarkko uskalsi makustella ajatusta, että ehkä hän saattoi olla sekä järki-ihminen että tunneihminen, molempia yhtä aikaa ja ilman että yksi vähensi toista.
Kun tämä vakaa kivi uskalsi tuntea tunteensa, osasi nimetä ne ja vieläpä rohkeni jakamaan ne kumppanilleen, kävi olo keveämmäksi. Ei kivestä ilmapalloa tullut, vaan aidosti omanlaisensa kivi – sellainen, joka toisinaan hypähteli tunteidensa voimalla.
Rakkaus on polku omien tunteiden äärelle ja kutsu kumppanille astua tuolle polulle.
