Mikä se olikin, että piti rakastua niin täysin erilaiseen ja erirytmiseen ihmiseen, kuin itse on? Erilaisuusko veti puoleensa? Itseäni voisin kuvata pohjalaisella sanalla tärpäntikkeli, joka ”suomennettuna” tarkoittaa nopealiikkeistä, malttamatonta ja sählähäärääjää. Siippani on varsin loivaliikkeinen ja pohdiskeleva. Kaksi täysin erilaista.
Eritahtisuus näyttäytyy arjessa. Kun pitäisi lähteä jonnekin, minä menisin jo. Ajoissa tarkoittaa minulle vähintään varttia ennen paikalla olemista. Puolisoni taas ajattelee, että on varsin ikävää ja turhaa odottaa. Parempi on saapua paikalle tasan annettuna aikana, eikä haittaa, jos ollaan minuutti pari myöhässä.
Töihin ryhtyminen on varsin eritahtista. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, sopisi kumppanini motoksi. Minä tekaisen hommat, silleen suunnilleen. Myöntää täytyy, että joskus olisi kannattanut suunnitella hieman paremmin, helpommalla olisin päässyt.
Minä helposti turhaannun, kun joudun odottamaan. Siippani ärsyyntyy, kun minä hoputan. Yhteisen arjen pyörittäminen ja yhdessä sovussa eläminen vaatii meiltä molemmilta joustoa. Sen ymmärtämistä ja hyväksymistä, että minun nopeuteni ei ole sen parempi ominaisuus, kuin sinun verkkaisuutesi. En voi rytmittää elämäämme vain omista lähtökohdistani lähtien. Kun tahtoa on, on löydettävissä tapoja ratkaista aikatauluja ja työnjakoa niin, että kummankin toiveet ja vahvuudet huomioidaan.
Erilaisuudella on myös hyvät puolensa. Mieheni käynnistyy hitaasti, mutta vauhtiin päästyään ei heti kohta väsy. Moni homma olisi jäänyt kesken, jos sen tekeminen olisi yksin minun varassani. Minä olen starttimoottori, hän voimakas diesel. Tällä kombolla on saatu alkuun – ja loppuun viikkosiivous, remontti ja pihahommat. Molempi parempi.
Vuosien myötä on oppinut ensin ehkä sietämään, sitten syvemmin hyväksymään toisen erilaisuuden. Jotakin on ehkä myös tarttunut toiseen. Nopea on oppinut vähitellen pysähtymään, hetkittäin jopa nauttimaan aikatauluttomuudesta. Hitaampi käynnistyy nykyään ripeämmin, tarvittaessa. Olemme erilaiset, onneksi. Lasten ja imeväisten suustahan se totuus usein kuullaan. Oma lapsemme totesi näin: Elämästä ei kyllä tulisi yhtään mitään, jos olisitte molemmat samanlaisia kuin iskä – tai äiti!
