”Koskaan et muuttua saa…”

Paitsi ihan pikkuisen tuossa kohtaa. Ja tuossa ja… Erilaisuutemme on suuri paradoksi, jossa se, mikä veti puoleensa, työntää välillä kauemmaksi – mielellään sinne, missä pippuri kasvaa. Olemme kiinni toisisamme, myös sen yllätyksellisyydessä, tunne-elämän vuorovesissä, elämänkohtaloissa, jotka kumpikin kokee tavallaan. Kaikki ei mene aina yksiin, eikä ole tarkoituskaan.

Rakkaus ei tee klooneja eikä supista persoonallisuuksia samaan muottiin. Päinvastoin, se avartaa ja vapauttaa omaan parhaimpaansa.  Se opettaa suhteellisuuden- ja armon tajua.

Kun rakkaus tuo toisen ihan iholle, ei voi kauaa paeta naamioiden taakse. On näytettävä todelliset kasvot, niiden kipu ja arvet lapsuudesta saakka. Näky ei ole aina kaunis ja vaatii vastapuolelta suurta sydäntä ja samaa avoimuutta. Vain silloin löytyy se ihminen, joka on edelleen kesken, mutta niin rakas.

Rakkaus sekä riisuu että pukee. Alastomina kysymme toinen toisiltamme yhä uudestaan: ”Vieläkö riitän sinulle?” Luottamus pukee, antaa rohkeutta ja selkiinnyttää omaa itseä ja suhdetta. Kohti totuutta ollaan matkalla, vaikka täydellistä ei saavutetakaan.

Sillä hetkellä, kun kasvaa hyväksymään oman rosoisuuden, vahvistuu myös rakastamaan samaa toisessa. Kahden epätäydellisen tarinoista alkaa kehittyä ”meidän tarinamme”, se ainutlaatuinen rakkauskertomus.

Kun erilaisten aviopuolisoiden aidot tarinat kohtaavat toisensa, syntyy erikoinen yhteisö, jossa on helppo hengittää. Kuuntelemalla toisiamme opimme elämää. Toisten samankaltaisten parien lähellä kasvaa kunnioittamaan omaansa ja toisia uudella tavalla. Syntyy me-henki, jossa toteutuu armon avaruus.

Matkalaiset, Maija ja Hannu Nyman