Joskus se, mitä katsomme kaukaa ja minkä näemme toisilla voi näyttää arvokkaammalta ja paremmalta kuin se, mitä katsomme läheltä ja mikä on omaamme. Naapurin auto voi näyttää paremmalta kuin omamme. Ystävämme työ voi näyttää mielenkiintoisemmalta kuin omamme. Jopa naapuripöytään ravintolassa voidaan tarjoilla herkullisemman näköisiä annoksia, kuin itse tilasimme. Näin arvioimme ja vertaamme helposti asioita tietämättä mitä ne todellisuudessa sisältävät ja millainen tuon naapurin tai ystävän tai ravintolan pöytänaapurin suhde noihin mainittuihin asioihin on. He saattaisivat hyvinkin todeta, ettei heillä ole niille kovinkaan erityistä arvoa. He eivät näe niiden kiiltoa kultana. Tällainen vertaileva asenne saattaa ulottua myös parisuhteeseemme. Voimme arvailla tai kuvitella, että joidenkin tuntemiemme henkilöiden parisuhde on onnellisempi kuin omamme. Ainakin se siltä näyttää.
Meillä on hyvä ystäväpariskunta, jonka kanssa tavatessamme pariskunnan mies silloin tällöin avasi keskustelun ehkä vähän kuin vitsinä: ”No, oletteko viime aikoina riidelleet?” Aluksi olimme aika hämillämme, emmekä kertoneet riidoistamme. He sen sijaan puhuivat häkellyttävän avoimesti, kuinka he ovat saaneet ihan naurettavan pienistä asioista aikaan suuriakin riitoja. He avasivat usein sitäkin, mikä kyseisessä riidassa oli se väärä valinta, joka vei heidän tavallisena alkaneen keskustelunsa vaikeiden tunteiden johdosta vastakkainasetteluun.
Kun jäimme näiden vierailujen jälkeen kahden, aloimme miettiä omaa tilannettamme uudella tavalla. Kun mielestämme ”ihanneparina” tuntemamme pari kertoi, että heidän elämänsä sisältää myös vääränlaista vuorovaikutusta, meidän oli itsemme helpompi kohdata omat pimeät kohtamme. Olimme ehkä liiankin kritiikittömästi jymähtäneet asenteeseen, että suhteemme on toimiva. Tämä asenne houkutti piilottamaan ja väistelemään vuorovaikutuksemme takkuja. Ystäväpariskuntamme esimerkki auttoi meitä porautumaan syvemmälle ilman täydellisyyden tavoittelua. Uskalsimme myöntää itsellemme ja toisillemme, että kannoimme kumpikin sekä oman historiamme että yhteisen historiamme taakkaa, jossa dumpatut tunteet olivat taustalla vaikuttamassa. Kun keskustelu kutitti oikeata kohtaa jo aikaisemmin loukkaantuneessa sisimmässämme, keskustelun sävy kiristyi ja muuttui pian repiväksi riidaksi.
Tie ulos tästä vahingollisesta vuorovaikutuksesta alkoi ystäväpariskunnan avautumisella omasta suhteestaan. Kun aloimme työskennellä virheellisen vuorovaikutuksemme muuttamiseksi, aloimme entistä enemmän nähdä omassa suhteessamme hyvää ja arvostettavaa. Aloimme katsoa uusin silmin sitä kiillotonta olemista, joka meidän arjessamme turhan usein oli esillä. Ei se ruvennut edelleenkään kiiltämään, mutta se alkoi näyttää ja tuntua riittävän hyvältä. Ja mikä parasta, me tajusimme, että sen kehittämiselle ei ole asetettu rajoja. Ei ole olemassa kattoa, joka tulee vastaan. Oman riman asettamista voisikin tutkia vaikka erään onnellisuustutkijan sanonnan pohjalta: ”Ei se ole onnellinen, jolle riittää vain kaikkein paras, vaan se, joka on tyytyväinen toiseksi parhaaseen”.
