Viimeisen vuoden aikana olemme retkeilleet Suomen poluilla, tuntureilla ja laduilla enemmän kuin ehkä koskaan aikaisemmin vuoden sisällä – kiitos koronan. Lähialueiden patikkapolut ja ladut ovat tulleet meille tärkeiksi ja arvokkaiksi palautumisen paikoiksi. Luonto hoitaa hiljaisuudellaan ja vaihtuvalla kauneudellaan.
Monen monta kertaa on pakattu eväsreppua ja haeskeltu sopivia kamppeita kulloisellekin retkelle. Miten nämä puuhat menevätkään niin eri tahdilla?! Kun toinen on laittanut kummallekin jo aamupuurot valmiiksi, niin toinen vetää vielä sikeitä. Kun toinen jo kilistelee auton avaimia oven suussa, niin toinen vielä etsii sopivia sukkia tms. Toinen lähtee minimivarusteilla, mutta toinen varautuu aivan kaikkeen mahdolliseen.
Ja kun polulle päästään, kävelytahtikin on niin erilainen. Hiihtokin menee eri rytmissä. Yrittääkö toinen vain olla nopeampi ja ”voittaa”? Ehkä ei sittenkään… Rytmi on vaan niin erilainen. Näin on ollut jo pian 30 vuotta. Näillä avioliittovuosilla ei enää kehtaa hermostua, vaan odottelee vaan. Tietää, että kyllä se toinen sieltä tulee – on aina tullut.
Eikä se hitaampikaan viitsi hermostua nopeammin poukkoilevasta kumppanistaan. Aropupupumainen pomppiminen on tuttua jo nuoruudesta eikä näytä laantumisen merkkejä. Hmmm… Tällaisia eroja taidetaan kutsua luontaiseksi temperamentiksi.
Yllättävää on kuitenkin se, että vetovastuu voi vaihtua. Kun viima puskee päin kasvoja, onkin kivempi vaihtaa vetäjää ja hyötyä peesissä kulkemisesta. Ei ole nopeampaa eikä hitaampaa, parempaa eikä huonompaa. Hitaampi voikin olla se vahvempi. Yhdessä tuntuu turvallisemmalta. Yhdessä kuljetaan erilaisina toinen toisemme hyväksyen ja toista tukien.
Nyt voi herätä kysymys, kumpi meistä kulkee kummalla tahdilla. 😉 Se ei ole tässä kuitenkaan se pointti, vaan se, että erilaisina ollaan samalla polulla, syödään yhteiset eväät ja päästään perille samaan paikkaan. Ja pian taas kuuluu kysymys:
- Mihin mennään ensi viikonloppuna retkelle?
Sanna ja Tapani Schöning, Mustasaari, Pohjanmaa
kuva:Jarno Pellinen
