Keskellä arkista viikkoa pakkailet kamoja kahden yön työreissuun. Korona-aika muutti meidän elämäämme siinä mielessä hyvään suuntaan, että työmatkoja ei ole juurikaan ollut. Ehkä olemme tottuneet liian hyvälle, sillä nyt lähtösi tekee kipeää.
Illalla mietin mitä tekisin, kun et ole vierelläni. Jokin aika sitten palasimme yhdessä syksyn 1998 muistoihin, jolloin tapasimme, ja ensimmäisiin tekstiviesteihin, joita vaihdoimme. Aikoinaan kirjoitin kaikki viestit vihkoon talteen. Vihkoja täyttyi lopulta yhteensä neljä. Yksin iltaa viettäessäni alan kuumeisesti penkoa purkamattomia muuttolaatikoita. Siinä aikani kaivaessa, en löydä vihkoja, mutta löydän ison pinon rakkauskirjeitä, joista suurin osa on kirjoitettu armeijasta vuonna 2000. Se on se sama vuosi, jolloin sanoimme toisillemme ”tahdon”.
Siinähän se ilta sitten vierähtää liikuttuneena rakkauskirjeitä lukiessa ja armeija-ajan muistoihin eläytyessä. Ikävä iskee vielä kovemmin. Tulee mieleen sellainenkin muisto tuolta ajalta, että välillä sitä lähes harmitteli, että oli toisen tavannut, kun erossa olo teki niin kipeää. Kirjepinon alta löytyy vielä yksi taiteltu kuoreton paperi, joka on kirjoitettu armeijan jälkeen, noin kuukausi ennen häitämme:
”Rakas, tulin juuri kotiin sairaalasta. Melkein heti kun sain oven kiinni, alkoivat kyyneleet virrata. Kaikki täällä muistuttavat sinusta, shampoopullosta lähtien. Yhteinen kotimme, jota olemme rakkaudella laittaneet, tuntuu niin tyhjältä ilman sinua. En ole ikinä tuntenut oloani niin surkeaksi ja yksinäiseksi. Vuoroin itken ja rukoilen, että saan sinut pian terveenä takaisin. Olisi kiva nytkin juoda iltakahvit kanssasi parvekkeella, ilta-auringon lämmittäessä, mutta olen yksin! Pakko vain kirjoittaa pahaa oloa ja ahdistusta paperille.
Olen monta kertaa seurustelumme aikana yllättynyt, miten voimakkaasti tunnen sinua kohtaan, mutta silti tämä on jotain ennen kokematonta. Vaikka järjen puolesta ei olisikaan syytä huolehtia, niin silti kun on kyse niin tärkeästä asiasta kuin sinusta, en voi olla pelkäämättä. Ajatus siitä, että sinua ei enää olisikaan, pistää itkemään ja kääntymään Jumalan puoleen: en halua luopua sinusta. Olet ainut arvokas asia maan päällä. En enää ikinä haluaisi murehtia raha-asioistakaan. Mitä väliä, vaikka kuinka olisi tiukkaa, kun vain saan kanssasi elää ja rakastaa.
Ajatus on koko ajan sinussa. Kyyneleet täyttävät silmät ja kirjoittaminen on vaikeaa. Ymmärrätköhän, kuinka rakas olet minulle? En kestä ajatusta tulevaisuudesta ilman sinua! Kaikki mitä minulla on, liittyy sinuun: muistot, ajatukset, ystävät ja esineet. Ja kaikki muistuttavat kipeästi sinusta. En tiedä miksi yhtäkkiä tuli niin pelokas olo -muistanpahan ainakin taas mitä todella merkitset minulle. On vain nöyrästi pyydettävä Jumalalta, että kaikki menee hyvin. Juuri nyt tulee radiosta se ”meidän kappale” -se tulee aina tällaisina hetkinä, enkä voi hillitä itkua. Kyllä rakkaus voikin tehdä kipeää!
Nousee hiljainen kiitos sydämestä: olen saanut elää kanssasi elämän onnellisimmat päivät ja toivottavasti yhteinen polkumme on pitkä. Sinunlaisiasi ihmisiä ei voi olla kuin yksi. Olen niin kiitollinen, että olen sinut lahjaksi saanut. Täytyy yrittää nukkua ja toivoa, että huominen tuo iloisia uutisia. Kun nukahdan, olet viimeinen ajatukseni ja tiedän, että kun taas herään, muistan sinut. Rakastan sinua!”
Kipeitä, ikävän ja pelon täyteisiä päiviä tai viikkoja saatiin elää kunnolla vasta armeijan jälkeen, vain muutama viikko ennen häitämme. Palaan sairaalan muistoihin. Muistan kivut ruumissani, mutta myös kivun epävarmuudesta, huolesta ja kuolemanpelosta. Siitä, että emme saisikaan vanheta yhdessä. Nähdä lapsemme ensiaskeleita. Kuinka raastavaa oli elää yöt eronikävässä, kun pelkäsi, että yhteinen polku on jo loppusuoralla.
Yksinäisyyden ja ikävän tunne vaihtuu tänään kiitollisuudeksi. Sinä tulet jo huomenna. Työmatkan aiheuttama ero mahdollisti matkan menneisyyden muistoihin, joista löytyi monta kiitoksen aihetta. Yhteinen matka saa jatkua vielä yli 20 vuoden jälkeenkin. Tunteet, joita koin 20 vuotta sitten, ovat säilyneet, vaikka arjessa vaativatkin aina välillä herättelyä ja muistuttelua vaikkapa vanhojen kirjeiden tai tektsiviestien avulla. Rakkaus, ja ennen kaikkea tahto ja anteeksianto, on kantanut meitä lukuisten ikävääkin kipeämpien asioiden -kuten loukkausten, pettymysten, pahojen sanojen ja tekojenkin- yli. Ikävä, ja siihen liittyvä kipu kertoo tänäänkin, että olet minulle tärkeä ja rakas!
