Sydäntalvi on kääntynyt kevään suuntaan. Pitenevät päivät luovat odotuksia kesästä: lämmöstä,
vapaapäivistä, ehkäpä myös toiveita pitkän korona-ajan päättymisestä ja sen mukanaan tuomasta
yhteisyyden kokemuksesta. Toivo ja toivottomuus voivat vaihdella kuin vuodenkierto.
Korona-aikakauden vähitellen hellittäessä törmäämme taas kysymykseen, mihin haluamme
käyttää yhteistä aikaamme. Yksi valintamme ja suuri ilonaiheemme on ME-toiminta, mutta myös
muiden – ei ainoastaan ME-viikonlopun käyneiden – ystävien tapaaminen ja erityisesti
kohtaamiset ovat tärkeitä.
Tapaamisella ja kohtaamisella on mielestämme eroa. Ensin mainitussa liikumme ikään kuin
pinnalla ja varomme sukeltamista “syviin vesiin”. Olemme yhteydessä enemmänkin järjen kuin
tunteen tasolla.
Kohtaamisissa koemme usein sydänten yhteyttä. Ihmettelemme yhdessä elämää, sen kipeyttä ja
ihanuutta. Nauraen ja itkien. Erityisesti nämä kasvuprosessejamme jakavat hetket kantavat meitä
arjessa. Emme ole yksin.
Arkemme on kohtaamisten – tai kohtaamattomuuksien – ketjua. Työssä, vapaa-aikana, yksin,
yhdessä.
Monien meidän työ- ja elinympäristöämme ovat korona-aikana määrittäneet koneet ja
kuvaruudut. Digivälineistä on toki paljon apua, mutta niihin on myös helppo uppoutua ja jopa
paeta parisuhdetta.
Jossain laulussa jo vuosikymmeniä sitten kuvailtiin töllöttimen ääressä lojumista seuraavasti:
”suuri sininen silmä tuijottaa tahdotonta…”. Niinpä. Tutulta kuulostaa.
Pakollisia työtehtäviä lukuun ottamatta jokainen meistä voi itse päättää, paljonko aikaa sähköisen
ruudun ääressä viettää. Mikään kone tai verkkojärjestelmä kun ei voi korvata aitoa ihmisten
kohtaamista kasvokkain, kuunnellen, kuullen ja katsellen.
Tällä hetkellä syvällinen kasvokkainen kohtaaminen onnistuu ehkä vain oman puolison kanssa.
Mutta tämänkin voi kääntää siunaukseksi. Voimmehan jakaa arjen asioita, muistella menneitä ja
suunnitella tulevaisuutta. Varmaan vastaan tulee paljon sellaistakin, mistä kiittää.
