Tämä tapahtui meille vuosia sitten. Oli perjantai-ilta uuvuttavan työviikon jälkeen. Ajelimme räntäsateessa toiselle puolen Suomea Mennään Eteenpäin -yhteisön kokoukseen. Takki oli tyhjä, olo raskas, ja unikin olisi maistunut. Yksi vapaapäivä olisi ollut juhlaa.
Olimme pyytäneet ystäviltämme mahdollisuutta majoittua heidän mökilleen. Saapuessamme perille oli jo myöhä.
Mutta mitä ihmettä! Polku metsän halki mökille oli valaistu lyhdyin, takka hohkasi lämpöä, valot paloivat, sängyt oli sijattu ja sauna kylpyvalmiina! Ystäviä ei näkynyt, mutta he olivat valmistaneet tietämme kevyemmäksi seuraavan päivän työskentelyä varten.
Kyyneleet eivät olleet kaukana. Voiko tässä maailmassa olla tällaista toisen muistamista ja rakastamista pyytämättä, ansaitsematta? Ja vielä juuri osuvana ajankohtana.
Väsymyksemme oli tiessään, saunan löylyt pehmittivät viikon työkiireet pois ja voimat alkoivat palautua. Sikeä yöuni kantoi seuraavaan aamuun, ja pitkä kokouspäivä oli innostava.
Jo vuoden ajan olemme eläneet enemmän tai vähemmän eristyksissä koronaviruksen takia. Osalle meistä se on ollut helpompaa, osalle hankalampaa. Toiset pärjäävät suunnilleen entiseen malliin, joillain on syvä huoli toimeentulosta tai läheisistään.
Tällä hetkellä emme voi rajoitusten takia tavata, mutta voisimmeko ilahduttaa toisiamme muilla tavoin? Voisimmeko voimahalien sijaan rakentaa jotain uutta näkökulmaa ansaitsemattomasta rakkaudesta? Antaisimmeko jollekin tai joillekin läheisillemme yllättävällä ja odottamattomalla hetkellä sellaista, mitä he eivät ole osanneet odottaa tai pyytää?
Jotain sellaista, josta tulee itsellekin hyvä mieli. Ei pakosta, vaan siitä kutkuttavasta ajatuksesta, että voi yllättää ja ilahduttaa saaden itsekin siitä voimia ja intoa seuraavaan päivään.
Hmm, nytpä taidammekin jo itse tietää, keille…
